Asumis- ja palveluohjaaja on asiakkaan tukena elämän ylä- ja alamäissä

Pitkään päihdetaustaisten, tuetun asumisen asiakkaiden kanssa työskennellyt Minna kertoo työnsä parhaista puolista ja haastavimmista hetkistä. ”Kovin lyhyesti tästä työstä ei voi kertoa, kun tässä kohtaa ihan kaikkea maan ja taivaan välillä.”
JAA

Oon Minna, 40v, ja ollut duunissa Sininauhan Kotiin vietävissä palveluissa nyt kolmen ja puolen vuoden ajan. Yksikään päivä tässä duunissa ei ole samanlainen. Minua pyydettiin kertomaan, mikä saa jaksamaan tässä työssä ja mulla tuli mieleen heti kaksi asiaa:

  1. Uskon, että meidät työntekijät on valittu huolellisen seulan kautta tähän duuniin, koska me ollaan joka ikinen parasta A- luokkaa.
  2. Meidän asiakaskuntaa on nekin parasta mahdollista porukkaa, vaikkei seulojen läpi niitä valitakaan. Uskon, että jokaista meitä duunaria motivoi tähän duuniin aito välittäminen ja aito halu auttaa heikommassa asemassa olevia, taaksepäin katsomatta, katse kohti tulevaa. Tätä duunia ei tehdä rahan kiilto silmissä.

Mitä duuni vaatii tekijältään?

Ennen kaikkea itse painotan huumoria ja sitä, että osaa nauraa itselleen, eikä aseta itseään asiakkaan yläpuolelle, vaan kohtaa heidät tasavertaisina tallaajina. Itsellä aina takaraivossa vaikeimpinakin hetkinä soi sanat: ”Minna hei, nämä kaikki on jonkun lapsia tai jonkun isiä tai äitejä, jonkun tyttäriä tai poikia.” Jokainen on nähtävä kokonaisena ihmisenä, oli tilanne mikä hyvänsä.

Kun ajattelin työtäni, mieleeni tuli kaksi koskettavaa biisiä: Leevi & The Leavingsin ”Jos Helsinki on kaunis” ja Phil Collinsin ”Another day in paradise”.

Kuten sanottu, tässä duunissa yksikään päivä ei ole samanlainen, eikä mikään mene ikinä juuri niin kuin ennalta suunnittelet. Tässä duunissa täytyy sietää epätäydellisyyttä ja ohareita. Itse sanon aina, että me tämän alan duunarit ollaan luovia hulluja. Me mennään monesti päätä pahkaa tilanteisiin ajattelematta sen enempää, mitä voi sattua. Onneksi mitään pahempaa ei ole sattunutkaan.

Yksi ihminen, monet roolit

Kotiin vietävissä palvelussa me työntekijät ollaan rinnalla kulkijoita, jeesataan ja autetaan asiakasta parhaamme mukaan. Joskus meidän täytyy olla tosin tiukkojakin, niitä nuttura kireällä kulkevia sossuja pitämässä jöötä milloin häiriökäyttäytymisestä, milloin vuokraveloista, milloin alivuokralaisista – eli lutikoista. Meillä on rooleja “enemmän kuin laki sallii”: olemme kuuntelijoita, niitä siskoja ja veljiä – ja välillä löydän itseni huoltomiehenä aukaisemassa tukkiutuneita pyttyjä, hajulukkoja ja lattiakaivoja. Tai jeesimässä muutoissa. Toisinaan toimimme ovenavaajina, kun asiakkaan avaimet ovat unohtuneet kotiin. Sitä saa myös toimia kiinteistönvälittäjänä ja käydä tsekkaamassa erilaisia kämppiä ympäri PK- seutua. Upeinta onkin asuttaa kotia tarvitsevia ihmisiä omiin kämppiin.

Kun joku kysyy, ”Mitä teet työksesi”, en osaa koskaan vastata siihen lyhyesti, niin moniulotteista tämä työ on. Parisen vuotta sitten tuolloin 10-vuotias tyttäreni kohtasi tämän saman kysymyksen koulussa, kun opettaja kysyi, että mitä äitisi tekee työkseen. Mielenkiinnolla odotin, että mitäköhän rakas lapseni oli vastannut ja hän iloisena kertoi sanoneensa: ”Minun äiti käy ihmisten kanssa kahvilla”.  Joo-o…Tästä voi kukin päätellä, mitä haluaa.

Huumoria ja heittäytymistä

Meillä Sininauhan kotiin vietävissä palveluissa jokainen tekee työtä persoonallaan ja antaa itsestään sen verran, minkä kokee tarpeelliseksi.  Minulle asiakastyö ei aina ole se haasteellisin osio, vaan päänvaivaa tuottaa kaikki työhön liittyvä tekniikka. Näin ATK/teknologia -nerona taistelen liki joka päivä teknisten ongelmien kanssa. Esimerkiksi viime viikolla jouduin neuvottomana alistumaan ja viemään työautoni huoltoon, koska en saanut konepeltiä auki, jotta olisin voinut lisätä pissapojan nestettä. Huoltomies nosti normaalisti konepellin ylös ja ihmetteli, mikä oli ongelmana. No ei ilmeisesti mikään!

Se että, on sinut itsensä kanssa ja osaa nauraa itselleen, auttaa myös erilaisissa asiakastilanteissa. Kerrankin olin viemässä masennuksesta suunniltaan olevaa Annea* Laakson sairaalan psykologin vastaanotolle. Annen tila oli huono ja hän itki puoli matkaa silmät päästään. Ajoin tuolloin ensimmäistä kertaa firman uudella autolla, jonka ominaisuuksiin kuuluu se, että moottori sammuu aina automaattisesti liikennevaloissa – tästä minä en tietenkään tiennyt mitään. Keskellä Pitäjänmäen ruuhkaa liikennevaloissa auto sitten otti ja sammui – sen enempää ajattelematta karjaisin, että ”Voi V! Tähänkö tämä paska nyt sitten hajosi!!!!?” Anne siinä vieressä repesi itkustaan hulvattomaan nauruun ja sitä naurua kesti koko loppumatkan. Itse olin ihan nolona epäammattimaisuudestani ja tokaisin: ”No….. On se hyvä, että musta jotain hyötyä on. Käännytäänkö takaisin himaan?” Mihin Anne sai naurunsa seasta sanottua: ”Ei hitto Minna, oot niin paras”.

Mikä auttaa jaksamaan?

Olen alusta asti ajatellut, että meidät kaikki työntekijät on valittu tarkasti tähän hommaan. Aivan sairaan upeat kollegat minulla onkin jokaisessa yksikössä sekä omassa tiimissä. Ja hyvät esimiehet, ne saa jaksamaan. Se, että meihin luotetaan ja uskotaan – annetaan meille vastuu omasta duunistamme –  merkitsee paljon. Verkostot ovat aivan mahtavat parhaimmillaan ja itse asiakkaat ovat haasteistaan huolimatta mahtavia. Kohtaamistyössä saa toki välillä kuulla myös kukkua, mutta sitäkin oppii käsittelemään.

Asiakkaiden osoittama luottamus on myös iso asia. Kun luottamus on kunnossa, hoituvat ne haastavatkin tilanteet puhumalla. Joskus puukko on saatu kädestä kauniisti pyytämällä: ”Annatko sen puukon minulle, ole kiltti” tai riita katkeamaan ystävällisellä äänensävyllä. Kun luottamus on rakennettu, uskaltaa asiakas ottaa yhteyttä silloinkin, kun tilanne on todella vaikea. Olin esimerkiksi noin kuukausi sitten harjoittelua meillä suorittavan opiskelijan kanssa ajamassa autolla, kun sain puhelun huumausaineita käyttävältä asiakkaaltani. Hän oli sekava, eikä puheesta ei tahtonut saada selvää. Asiakas itki ja pyysi minua tulemaan avuksi, sillä halusi päästä hoitoon. Puhelun jälkeen opiskelija oli vähän aikaa hiljaa ja sitten ihmetteli, että miten tuossa kunnossa oleva asiakas ensimmäisenä ajattelee ohjaajaansa ja soittaa hänelle avun hetkellä? No se on se luottamus.

Huuli pyöreänä tulee toisinaan itsekin oltua, kun asiakkaat pääsevät yllättämään käytöksellään. Muutaman kerran on käynyt niin, että olen ruuhkan takia ollut muutaman minuutin myöhässä asiakaskäynniltä. Jo on asiakas ollut niin huolesta suunniltaan, että on ensin minua koettanut puhelimitse tavoittaa ja sitten jo esimiestäni huolestuneensa kysyen ”Eihän Minnalle ole sattunut mitään, kun ei ole vielä tullut”? Nämä tapaukset saavat kyllä pysähtymään toviksi ja miettimään.

100 ja yksi tarinaa

Päihteiden käyttö tekee asiakaskunnan käytöksestä välillä arvaamatonta ja nyt kun takana on jo toistakymmentä vuotta tämän alan töitä, olisi tarinoita useammankin romaanin verran. Joustavuus ja huumorintaju auttavat näissäkin tilanteissa.

Kertana eräänä olin menossa Timpan* luokse kotikäynnille. Ovea ei avattu. Soitin ovikelloa, koputin oveen ja lopulta katsoin postilaatikosta. Näin Timpan istuvan matollaan olohuoneessa, mutta hän ei vastannut huhuiluuni. Koputtelin taas ja menin lopulta asuntoon avaimillani. Kysyin Timpalta: ”Mitä sinä oikein siinä lattialla duunaat?” Mihin Timppa sanoi: ”No hitto, kun stidit lensi pitkin mattoa, niitä koitan kerätä”. Istuin Timpan viereen matolle tulitikkuja keräämään. Timppa totesi maton keikkuvan. Otin maton reunoista kiinni ja sanoin: ”No niin pidä kiinni, sitten mentiin. Tämähän lentää!”Mihin Timppa maton reunoihin tarrautuen hihkaisi: ”No kato hitto, meillähän on oikea Alladinin lentävä matto”. Ja niin sitä mentiin.

Eräänä päivänä kävelin yhden päiväkeskuksemme ohi, missä Repa* nuokkui naama helottaen seinään nojaillen ja ohi mennessäni hän sönköttäen runoili: ”Minna-Minna, kestääks sun pinna”? Eipä kestänyt siinä vaiheessa, vaan repesin nauramaan.

Onhan se niin, että tässä duunissa joutuu ja saa nähdä elämän kurjimman puolen. Omat ongelmat alkavat tuntua ihan mitättömiltä. Itselle monesti ihan pikku asia voikin olla asiakkaan elämän kohokohta. Ja jollekin se kohokohta on ohjaajan tapaaminen viikottain. Parhain palaute ja se, mikä todella saa jaksamaan, on kun asiakas menee edes pienen matkan eteenpäin. Asiakkailta itseltään saama palaute ja halaus kiitosten kera on sitä parhautta. Eräs naisasiakkaani halasi minua taannoin vahvasti ja halatessaan sanoi; ”Sä et Minna tiedäkään, miten tärkeä sä olet minulle. En olisi tässä nyt ilman sinua. Odotan näitä meidän tapaamisia aina ihan hirveesti”.

Tämä duuni on siis kaikkea syntymän ja kuoleman väliltä. Ollaan tukemassa ja auttamassa, kaikessa mukana matkan varrella ja joskus myös laskemassa asiakas maan lepoon ilman omaisia – tai omaisten kanssa.

Kuten jo todettu, tätä duunia ei voi kuvata kovin lyhyesti ja ytimekkäästi. Tässä työssä kun kohtaa ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä.

*) Asiakkaiden nimet on muutettu.

Teksti: Minna Sorjonsalo